Palokunnan alkuvuosina kaluston rungon käsittivät hevoset kärryineen sekä käsikäyttöinen pumppu letkuineen eli ns. ruutta. Kalustosta osa on ollut Oulunkylän kunnan VPK:n käyttöön antamia, heillä kun isona palokuntana ei ollut resurssipulaa. Vuonna 1924 heiltä saatiin käyttöön esimerkiksi paloruisku kärryineen, vesitynnyri kärryineen sekä reki. Palokunnan hevosmiesten houkuttimena oli palkkio ensimmäisestä palopaikalle tuodusta ruutasta ja vesitynnyristä. Hupaisana voidaan niiltä ajoilta muistella tapausta, jossa kauppias Kovanen toi palopaikalle vesitynnyrin vailla tippaakaan vettä ja kauppiasluonteisena luonnollisesti halusi luvatun korvauksen. Säännöt olivat kuitenkin tiukat: tynnyrissä piti olla myös vettä. Kovanen jäi ilman ”sportteleita” ja sai oppitunnin samalla kysynnästä, tarjonnasta ja liiketoiminnan riskeistä.

Perustamista seuranneina lähivuosina ei varsinaista sammutusasustusta ollut juurikaan käytössä. 20-luvulla varusteita alkoi tulla käyttöön. Kypärinä olivat Viipurin palokaluston myymät mustat kypärät kokardeineen ja remmeineen. Päällystöllä oli käytössä nahkainen versio ja miehistöllä teräksinen. Tällainen kypärä on palokunnalla vieläkin tallella. Tästä kypärämallista oli muutamaa versiota käytössä: sitä missä oli pelkkä tappi iskunjakajana ja sitä missä oli kunnon harja. Muutoin sammutusvarustuksena oli sen aikaiseen tyyliin puuvillahousut sekä polvipituinen valkoinen takki joka alkoi poistua käytöstä 20-luvun puolivälissä. Tämän jälkeen hankittiin lisäksi sinisiä ”ylihaalareita” joissa miehistöllä oli vihreät kaulukset ja päällystöllä punaiset kaulukset. Suikka kuului olennaisena osana asusteeseen 70-luvulle asti. ”Virka-asema” selvisi vasempaan käsivarteen kyynä rtaipeen yläpuolelle kiedotusta arvomerkistä. Esimerkiksi keltaisesta nauhasta jossa oli kapea, musta raita selvisi, että kyseessä oli ryhmän varajohtaja. Käytäntö merkinnöissä oli yleinen, ei siis palokuntakohtainen. Nykyinen käytäntö merkitä yksikön- ja pelastustyönjohtajia hihassa olevilla raidoilla on siis perintöä 20-luvulta. Vyönä oli nahkainen miehistövyö, hanskoja ei välttämättä ollut käytössä ollenkaan. Jos hyvä tuuri kävi, niin saattoi olla saatavilla siannahkaisia sormikkaita tai rukkasia. Sammutusjalkineina olivat nahkapatiinit.

30-luvulla palokunnan käyttöön tuli lisäksi mantteli lähinnä päällystölle sekä palveluspuku (pukumalli 36), josta voidaan katsoa nykyisen palokuntapuvun muotoutuneen. Manttelia ja palveluspukua käytettiin yleisasuina, eikä niiden päälle välttämättä laitettu muuta suoja-asua. Kypäriksi edellisen lisäksi alkoi tulla mustaa saksalaismallia, josta oletettavasti CBM-kypärät ovat saaneet alkunsa. Tällainenkin kypärä palokunnalla on vielä tallella. Miehistön hälyttäminen hoidettiin lähinnä käsisireenillä ja palotorvella, jollaiset on entisöity ja säilytetty jälkipolville. Miehistön hälyttämisen uudet ajat koittivat jo ennen sotia kun sähkösireenit yleistyivät. Sähkosireeni palokunnalla oli käytössä vielä 70-luvulla.

Erikoisuutena varusteissa sotien jälkeen oli, että palokunnalle tuli käyttöön vanhoja saksalaisia harjattomia sotilaskypäriä, joita voidaan pitää käytännössä samoina kuin CBM palokypärät. Palokunta lisäsi itse niihin ns. harjaraudat varaosavalikoimasta. CBM-kypärät olivat kaikkine eri versioineen käytössä vielä 90-luvun puoliväliin jolloin ne korvattiin aktiivikäytöstä Rosenbauer Heros -kypärillä.

Varsinaisia nykytyyppisten kaltaisia sammutusasuja on tullut käyttöön 60-70 lukujen tienoilla. Puuvilla/sarkahaalarit olivat käytössä myös 90-luvun puoliväliin, jolloin ne korvattiin operatiivisessa käytössä Nomex-kuituisilla asuilla. Sammutushanskoina olivat kumipäällysteiset karheat hanskat mallia Nokia vielä 80-luvullakin. Varsinaisia palosaappaita joissa on tarvittavat kärki- ja naulaanastumissuojat on tullut palokunnan käyttöön 70-luvulla. Sitä ennen on toimittu lähinnä tavallisissa kumi- ja nahkasaappaissa. Varsinaiset palovyöt ovat tulleet samoihin aikoihin.

Vanhoja sammutusasuja sekä CBM-kypäriä on säilötty jälkipolville ihasteltaviksi. Kalustoluettelo vuodelta 1977 kertoo palokunnan käytössä olleen 11 sammutusasua, 11 saappaat sekä 15 kypärää, joista neljä uusia sekä kahdeksan palovyötä. Sammutusvarustuksen täysi uudistus toteutui vaiheittain 90-luvun alkuvuosina CE-määräysten voimaanastumisen myötä, jolloin kaupungin myöntämien erikoismäärärahojen turvin kaikkien sopimuspalokuntien sammutusasut ja kypärät uusitiin yhteishankintana.

Palokunnalla on sotien aikana ollut varustuksessa valopistooli sekä kolme kivääriä. Aseiden tarkoitus on ollut pelastustoimien suojelussa, suojeluskuntatoimintaa unohtamatta. Desanttijahtihan oli myös kaikkien kyläläisten kontolla. Harjoitusohjelmat vuodelta 1941 kertovat mm. päivittäisistä kiväärisulkeisista.

Ajoneuvokalustoa palokunnalle on tullut 20-luvulla. Ensimmäisenä ajoneuvona oli tavallinen FORD avolava vm. -23, johon talkootyönä rakennettiin lavan sisäpuolelle puuistuimet sekä keskelle lavaa käsikäyttöinen pumppu. Samoihin aikoihin Oulunkylän ”kaupunkilaispalokunnalle” oli tullut ensimmäinen moottorikäyttöinen ruisku, josta ”metsien miehet” pystyivät vain haaveilemaan. Ensimmäinen moottorikäyttöinen ruisku tuli palokunnalle vuonna 1930. Se oli Veljekset Kulmala Oy:n valmistama Esa 1-mallinen ruutta. Ruiskun toimintaopastuksen piti itse johtaja Kulmala. Moottorin käynnistämisen jälkeen meteli oli korvia huumaava, mutta pääasia oli että vesi lensi. Alkoi uusi moottoroitu aika palokunnan historiassa.

Toisena autona oli HUDSON vm. -33 (rek.nro A-3350), joka tuli palokunnalle käytettynä vuonna 1935 ja hälytysvalmiuteen vuonna -36. Auto oli ollut alun perin seitsemän hengen umpinainen edustusauto. Kuulopuheiden mukaan auto oli toiminut marsalkka Mannerheimin veljen pääasiallisena ajoneuvona ennen palokunnalle tuloaan. Tuohon aikaan ajoneuvoja ei paljon ”säälitty”, vaan ne muutettiin siihen tarkoitukseen, joka kulloinkin oli tarkoituksen mukaista. Hudson muuttuikin osaavissa käsissä tuon ajan hengen mukaiseksi autoksi, jossa miehistö istui auton sivuilla kyljittäin menosuuntaan nähden. Auton mukana palopaikalle on kulkenut letkua, suihkuputkia, tikkaat, moottoroitua sekä käsikäyttöistä pumppukalustoa ja raivauskalustona kirveitä, sahoja sekä lapioita. Hudsonissa oli siirrettävä työvalo asennettuna tuulilasin vasempaan pilariin, ollen siis nykyisten rynnäsvalojen esiaste. Hudson otettiin sodan aikana puolustusvoimien käyttöön, mistä palokunta on saanut ajan hengen mukaisia korvauksia. Auton palveluspaikasta ei ole tietoa.

Hudsonin korvasi FORDSON THAMES vm. -52 (rek.nro BA-613). Autossa on ollut kiinteä 1200 litran vesisäiliö, 1,5” letkua 150 m ja 3” letkua 80 m, suihkuputkia yms. liittimiä sekä lisäksi Esa 52-moottoriruisku, jonka vesimäärä oli 700 l/min 7.5 barin paineella. Esa-52 korvautui Esa-20 mallilla 70-luvulla, jonka vesimäärä on 865 l/min 8 barin paineella. Vuoden 1977 kalustoluettelon mukaan autossa oli lisäksi 4 lapiota, jäätuurna, hakku, 4 kirvestä sekä 2 kpl Dräger paineilmalaitteita joihin 8 kpl vaihtopulloja. Ennen 70-luvun loppupuolta palokunnalla ei ollut paineilmalaitteita käytössä ja savusukelluksessa hengityssuojaimena oli lähinnä "parta suuhun ja sisään"-menetelmä.

Vuonna 1978 anottiin palolautakunnalta palolaitokselta poistuvaa ajoneuvoa käyttöön Thamesin saavuttaessa uhkaavasti tiensä päätä. Taisi loppuaikoina olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että miehistö lähti hälytyksiin taksilla useammin kuin Thamesilla. Esimerkiksi kuuluisassa vanhan ylioppilastalon palossa 12 tunnin asemapäivystyksen jälkeen Thames kieltäytyi lähtemästä kohteeseen, joten miehistö kulki muilla keinoin paikalle. Auto myytiin vuonna 1979 Fargon tullessa hälytysvalmiuteen.

Neljäntenä ajoneuvona palokunta sai -79 käyttöönsä umpipaloauto FARGON vm. -63 (rek.nro AEO-59), joka oli alun perin Helsingin palolaitoksen käytössä. Miehistön hälyttäminen tapahtui tuolloin palokunnan katolla olevalla sireenillä sekä lankaverkon puhelimilla. Kaukohakulaitteiden tullessa käyttöön hälytykset siirtyivät niiden varaan 80-luvulla. Kalustona Fargossa oli sen ajan normaali letku-, suihkuputki-, moottoriruisku- sekä raivauskalusto. Autossa oli 900 litran vesisäiliö ja erillinen kiinteä vaahtonestesäiliö. Auton nokkapumppuna oli Bernerin maahantuoma Wihl Ruberg F-3-15 jonka vesimäärä oli 8 barin paineella 2700 l/min. Paineilmalaitteina oli Drägerin PA-37, joita oli alun perin vain kaksi kappaletta neljällä varapullolla. 80-luvun alussa paineilmalaitteita tuli käyttöön toinen pari. 90-luvulle tullessa laitteita oli jo viisi kappaletta joihin kymmenen vaihtopulloa. Käytössä oli myös VHF-radioyhteys hälytyskeskukseen kiinteästi autoon asennetulla paloradiopuhelimella. Paloradioverkon käsiradiopuhelin tuli käyttöön vuonna 1981. Autosta teki erikoisen se, että se on ollut ensimmäisiä ellei peräti ensimmäinen Helsingin palolaitoksen itsensä suunnittelema paloauto. Toteutuksesta on tiettävästi vastannut Kiitokori Oy. Pääsuunnittelijana oli toiminut Åke Grönmark avustajanaan Rainer Alho. Fargoa voitaneen pitää siis nykyisten Helsingin pelastuslaitoksen käytössä olevien pelastusyksiköiden yhtenä esi-isänä.

Fargossa oli Moparin 318 cid V-8 moottori ja nokkapumppu, joten jo pelkästään auton toimiessa pumppaustehtävissä bensiinin kulutus hipoi 40 l/tunti. Nokkapumppuun asennettiin jälkikäteen paineilma-avusteinen alkuimu, joka laukaistiin ohjaamosta erillisellä PA-37:n 200 litran paineilmapullolla. Sekin oli aikaansa edellä oleva ratkaisu. Fargossa oli poikkeuksena sen ajan ajoneuvoihin ns. aluevaihteisto, jossa iso alue saatiin kytkettyä päälle vauhdissa, mutta pois kytkeminen piti suorittaa pysähdyksissä. Vaihteistomalli ja voimakas moottori takasivat autolle rakenteeseen nähden hurjat nopeudet, jarruina kun oli pelkät nestejarrut jarrutehostimen ollessa samanlainen kuin henkilöautoissa nykyään. Ohjaustehostinta ei ollut lainkaan.

Fargosta on useita tarinoita liikkeellä, joista hupaisimpina ehkä:

Palokunnan miehistö oli koulutustilaisuudessa pääpaloasemalla harjoitushälytyksen yhteydessä. Auditoriosta poistuttaessa havaittiin, että Fargo kiihdytti pois pihalta kohti Neljättä linjaa. Pihalle rynnänneen palokunnan miehistön yllätti Fargon ilmestyminen kulman takaa takaisin pihaan. Auton suunnittelija oli havainnut auton pihassa ja lähti verestämään vanhoja muistoja.

Ajettaessa Herttoniemen lautatarhan paloon 80-luvulla auton kuljettaja kytki silloisella Viikin suoralla ison alueen vaihteistosta päälle muistamatta, että pitää pysähtyä sen pois kytkemiseksi. Ensin auto on kiitänyt suoralla huimalla nopeudella, mutta auton vauhti on lähes pysähtynyt Viilarintielle käännyttäessä kun koneen tehot eivät ole riittäneet isolla alueella vauhdin ylläpitämiseen ylämäessä. On siinä ollut sivullisilla ihmettelemistä kun liekit ovat loimottaneet horisontissa ja palopaikalle kiitävä paloauto liikkuu hädin tuskin kävelyvauhtia.

Kun Fargo oli käynnissä palokunnan pihalla, talonmiehen asunnossa ei voinut katsella televisiota kuvan seilatessa edestakaisin auton moottorin tahdissa. Voinee luonnehtia ettei sytytyspuolella häiriösuojaus ollut ainakaan huippuluokkaa. Loppuvaiheessaan Fargossa eivät ovet tahtoneet enää pysyä kiinni vaikka vauhtia oli hädin tuskin ollenkaan. Runko oli jo hivenen väsynyt. Fargon viimeisimmäksi isoksi hälytystehtäväksi muodostui Hartwallin tuotantolaitosten tulipalon sammutukseen osallistuminen Konalassa.

Fargo poistui käytöstä vuonna -93 kunniakkaassa 30 vuoden iässä, matkamittarissaan reilu 60 000 km nykyisen Scanian tullessa käyttöön. Fargo on museoitu Helsingin pelastuslaitoksen toimesta Roihupellon väestönsuojaan, johon on varastoitu kattava otos muutakin Helsingissä palvellutta paloautokalustoa.

Thamesin ja Hudsonin nykyvaiheista ei ole tietoa. Autoista ja varsinkin niiden tämänhetkisestä sijainnista jotain tietäviä pyydetään ystävällisesti ilmoittautumaan sähköpostitse tai Marko Liljalle puh. 0400-600 255.

Palokunnan ensimmäinen miehistöauto Volkswagen Transporter Caravelle 2.1A vm. 1990 (rek.nro GAE-103), joka palveli vuodet 1998-2006, saatiin lahjoituksena Helsingin kaupungin pelastuslaitokselta vuonna 2002 palokunnan omistukseen. Palokuntamme käyttöön VW tuli kuitenkin jo vuonna 1998, jolloin tosiasiallinen luovutus hallintaamme ja käyttöömme tehtiin. Uuden miehistöauton myötä vuonna 2006 tämä ajoneuvo myytiin yksityiselle omistajalle.

Nyt käytössä olevan sammutusyksikkömme Scania/BrontoSauruksen hankinnassa voidaan sanoa käyneen tuuria. Ajoneuvon alusta oli tilattu Porvoon palolaitokselle, mutta heiltä loppuivat määrärahat kesken. Palokunta oli itse asiassa katsellut ja osittain jo valinnut kukkarolleen soveltuvan kevytpaloauton (Mercedes-Benz 608). Scania-vaihtoehdon ilmaannuttua tämä vaihtoehto hylättiin ja alkoi asioiden järjestely siihen malliin, että Scania saataisiin hankittua. Useiden vaiheiden jälkeen Scania saatiin käyttöön vuoden -93 keväällä. Scanian hankinnassa iso kunnia kuuluu metsäläläiselle Harry Skurnikille, jonka korvaamaton apu mahdollisti auton hankkimisen. Autosta on esittely toisaalla.

Nykyinen miehistöauto Volkswagen Caravelle 2.5A vm. 1995, saatiin lahjoituksena Helsingin Pelastuslaitokselta palokunnalle vuonna 2006. Yksikkö kunnostettiin edellisen miehistöauton myynnistä saaduilla varoilla sellaiseen kuntoon, että se palvelee käytössämme seuraavat kymmenisen vuotta.